Kuulluksi ja nähdyksi tuleminen

Överiempatia – kuvaava termi, johon törmäsin tänään Facebookissa, Marika Vepsäläisen hienossa kirjoituksessa siitä, miten tulla aidosti nähdyksi ihmissuhteissaan. Olen lukenut Marikan kirjoituksia ennenkin, sillä tunnistan itsessäni paljon niitä toimintatapoja, joista hän kirjoittaa. Sitä, minkälaista on olla herkkä ja miten herkästi sitä syyllistää itseään siitä. Tai vähintäänkin alkaa pitää ”outona”, muista selvästi erottuvana, eikä hyvällä tavalla.

 

Olen kirjoittanut päiväkirjaani jo neljätoistavuotiaana, että ”olen liian herkkä”. Olen kokenut, ettei minua ymmärretä, ja ettei kukaan voi rakastaa minua, koska olen ”liian herkkä”. Silloin pidin herkkyyttä heikkoutena, jota kaikin keinoin peittää, ja lopulta tulin siinä tosi hyväksi. Niin hyväksi, että edes ex-mieheni ei sitä puolta minussa nähnyt. Koska en näyttänyt. Hänen olisi pitänyt osata lukea mieleni, ajatukseni ja tunteeni. Oli helpompi olla hiljaa ja toivoa toisen lukevan ajatukseni, kuin sanoa ne ääneen ja pettyä, jos toinen ei tajunnut tai toiminut niin kuin odotin ja toivoin. Pitkään ajattelin, että kasvoimme erilleen. Vasta pitkän itsetutkiskelun ja Antin myötä tajusin, ettemme tainneet koskaan edes kasvaa yhteen. Miten olisimmekaan voineet, kun en ollut läsnä omana itsenäni? En päästänyt lähelle, enkä siten myöskään päässyt lähelle. Nykyisessä parisuhteessani päätin tehdä toisin. Ei se helppoa ole todellakaan joka hetki, olla paljas ja avoinna tunteissaan, peloissaan ja heikkouksissaan. Pienistä asioista tulee edelleen aina välillä se olo, että ei toinen ymmärtänyt, kun ei vastannut kertomaani juuri niin kuin olisin toivonut tai ajatellut hänen vastaavan. Enää en kuitenkaan pelkää tai ajattele niin, että toinen ei rakastaisi minua tällaisena kuin olen. Tiedän, että rakastaa. Tunnen, että rakastaa. Ilman avoimuutta ei ole tietä aidosti lähelle.

Enää en myöskään pidä herkkyyttä heikkoutena tai negatiivisena piirteenä. Se on iso osa minua ja olen sen hyväksynyt. Useimmiten pidän sitä jopa vahvuutena. Mutta kyllä se toisinaan kuormittaakin. Etenkin, kun nyt meitä on parisuhteessa kaksi herkkää, enkä minä ole se herkempi. Ei sillä, että se olisi jotenkin vertailtavissa tai kilpailu. Enemmänkin niin, että Antin kanssa olen huomannut, että en ole ”poikkeava” ja että herkkääkin ihmistä voi ymmärtää. Toisinaan vaan kumpikin menemme niin vahvasti toistemme tunteisiin ja tarpeisiin mukaan, että unohdamme, mitä itse tunnemme ja tarvitsemme. 

Vepsäläinen kirjoittaa artikkelissaan osuvasti kuin palasia meidän elämästämme. Siitä, miten herkkä ja empaattinen ihminen menee niin vahvasti mukaan toisen tunteisiin, ettei enää pysty hahmottamaan, mitä oikeasti itse tuntee. Miten sitä pyrkii kaikin keinoin vastaamaan toisen tarpeisiin ja avunhuutoihin ja kokee, että vain siten voi kelvata muille, että tekee kaikkensa muiden eteen ja ajattelee itseään aina viimeiseksi. Lopulta sitä sitten huomaa olevansa jo ihan hukassa sen kanssa, mitä itse tuntee ja tarvitsee. 

Empaattinen ja toisten tunteet herkästi aistiva ihminen pyrkii kaikessa toiminnassaan huomioimaan toisen ihmisen. Sitä unohtaa itsensä ja on toista kohtaan mukautuva, huomaavainen ja hyväksyvä. Mutta miten vaikeaa sitä kuitenkin on hyväksyä itsensä sellaisena kuin on? Huomioida itsensä, toimia niin kuin on kulloinkin itselleen hyväksi. Miksi on helpompaa kuunnella ja aistia toisen tunteita ja pyrkiä kaikin keinoin vastaamaan niihin, kuin kuunnella omia tunteitaan ja toimia niiden mukaan? Olen niin pitkällä, että järjen tasolla tiedän jo, että se on oikein ja sallittua, mutta silti yhä liian herkästi työnnän itseni syrjään, kun olen vähänkin aistivinani, että rakas ihminen lähelläni tarvitsee jotain muuta. Kun puolisoni toimii samoin, ei ole kerta tai kaksi tullut vastaan tilanne, jossa kumpikin meistä tuntee, ettei ole tullut kuulluksi tai nähdyksi. Mutta olemmeko pyrkineet oikeasti näissä tilanteissa tuomaan sitä esiin vai sen sijaan vastaamaan siihen, mitä uskomme ja tunnemme toisen siinä tilanteessa tarvitsevan? Toisinaan varmasti näin ja toisinaan taas janoamme niin vahvasti toisen huomiota ja kuulluksi sekä nähdyksi tulemista kumpikin yhtä aikaa, että molemmilta menee toisen kohtaaminen ohi. Jää tunne, että vaikka kuinka yritän, toinen ei vaan kuule ja huomaa. 

Ehkä ensi kerralla tällaisessa tilanteessa pystymme sanomaan suoraan, että rakas, kuuntele minua, tämä on tärkeää. Tarvitsen tätä. Tarvitsen Sinua. 

Marika Vepsäläisen kirjoitus 

Syksy

Pakko kai myöntää, että syksy on täällä. Vettä tulee vaakatasossa, tuuli taivuttaa puut ysikympin kulmaan ja viimeistään kuudelta alkaa hämärtää. Vielä tosin näkee eteensä aamuisin töihin mennessä ja iltapäivällä sieltä palatessa. Kuukauden päästä sekin on toisin. Syksystä kertovat myös koulun alkaminen, arkirutiineihin palaaminen sekä se, että alkaa odottaa seuraavaa lomaa. Mutta myös se, että tulee halu sisustaa kotona. Syksyllä saa myös laittaa taas takkaan tulen ja kynttilät palamaan. Voi hiippailla kotona villasukissa ja kaivaa torkkupeitot sohvatyynyjen alta esiin. Ei siis niin paljon huonoa, ettei paljon hyvääkin.

Meillä tämä syksy on ensimmäinen uudessa kodissa. Miten ollaankaan odotettu sitä, että voi laittaa takkaan tulen ja on aikaa kölliä sohvalla. Elämä siirtyy pihalta olohuoneeseen ja sitä alkaa miettiä sisustamista ja pehmeitä juttuja. Sanotaan, että kevät on "pesänrakennusaikaa", mutta itse tunnistan sitä enemmänkin syksyssä. Vai mikä muka olisi enemmän sitä romanttista pesimistä, kuin kölliä sohvalla sen oman rakkaan kainalossa, katsella tulta ja kuunnella sateen ropinaa. Olla tuulta ja kylmyyttä paossa yhteisen viltin alla. Joskus siihen on jopa aikaa ja mahdollisuus. 

Tänään meillä on aikaa. Alkoi "aikuisten viikko". Pojathan asuvat vuoroviikoin meillä ja isällään. Aikuisten viikot on enemmän täynnä töitä ja parisuhdeaikaa, kun taas "lapsiviikoilla" kuskataan poikia treeneihin ja tehdään helppoa ja nopeaa arkiruokaa. Silloin myös kaadutaan iltaisin hyvän päivän tullen hetkeksi yhdessä sohvalle, mutta yleensä aika rättipoikki vaan könytään sänkyyn nukkumaan. Aikuisten viikoilla sen sijaan huomaa, että on ihan eri tavalla aikaa ja energiaa myös toiselle ja parisuhteelle. Arki lasten kanssa ja ilman on kuitenkin niin iso aihe, että niille ajatuksille, tunteille ja kokemuksille säästetään ihan  oma postauksensa.

Takkaa sytyttäessäni sade loppui, mutta yhtälössä on edelleen jäljellä sohva, viltti ja rakas aviomies. Taidan siis kömpiä tuttuun kainaloon nauttimaan syksyn hämärtymisestä.

Ajossa - vasemmalle vai oikealle?

Olipa taas lasten treenikuljetukset kohdallaan. Piti ensin kiirehtiä töistä kotiin ja viedä Nelli sieltä vanimman pojan treenipeliin. Sieltä minun piti ajaa hakemaan nuoremmat pojat heidän futistreeneistä.

Nelli huikkasi viimevaiheessa hypätessään kiireessä ulos autosta, että "tästä sun kannattaa ajaa tonne ja sitten valoista sinne ja sen jälkeen ajat Impparin ohitse ja sitten sä varmaan löydätkin perille?"

Ensimmäinen vaihe: pihalta vasemmalle. Käännyin sinne minne pitikin. Sitten oikealle kääntyminen, vaikka en ollut ihan varma, mitä Nelli sanoi tästä risteyksestä. Liikennevalot? Minne piti kääntyä vai ajanko suoraan? Päätin ajaa suoraan. Muutama kilometri eteenpäin ja hikikarpalot tulivat otsalleni. Olin nimittäin jo myöhässä eli treenit olivat ohitse ja minä olin jossain, missä minun ei pitänyt olla - sen tiesin, vaikka en tiennyt missä olin.

Laitan puhelimeni karttaohjelma päälle. Se ei auta. Pitää pysähtyä. Sitten käännyn takaisin. Valoihin ja vasemmalle. Miten tämä reitti oikein menee? Olen oikeasti asunut Turun seudulla reilun vuoden. Reitit kaupungin laitamilla ovat epäselviä. Mikään ei näytä tutulta.

Päätän, että palaan alkuun tai ainakin sinne, mistä löydän perille. Ja niin kierrän takaisin kohti keskustaa ja sieltä sitten kentälle.

Mielessäni sadattelen: miten ihmeessä toinen ajattelee minun löytävän perille epäselvillä ohjeilla? Miksi en valinnut heti aluksi tuttua reittiä, joka olisi ollut ehkä hiukan pidempi?

On hyvä syyttää neuvojaa, kun itse ei yhtään tajunnut, mistä piti kääntyä ja minne. Ehkä niin käy useinkin parisuhteessa. Toinen ajattelee sanovan asiansa selkeästi ja toinen vain nyökyttelee, koska kuvittelee ymmärtävänsä. Mutta kun aina se ei mene niin. Silloin on helppoa syyttää toista, vaikka vika taisikin olla minussa. Miksi ihmeessä aina uskon vaimoni ohjeita? Miksi en uskaltanut tässä pitää kiinni tutusta reitistä?

Vai onkohan se niin, että usein on helpompi ainakin yrittää toteuttaa toisen ohjeita? Ihan vain osoittaakseen oman tiedon olevan parempaa. Ja sitten kotona haukkua toista, että "et osannut opastaa minua oikein!"

Siitä saa hyvän syyn mennä nukkumaan sängyn eri laidoille. Onneksi vältin sen, kun päätin ajatella, että syy ei ollut vaimoni neuvoissa, vaan siinä etten uskonut itseeni. Mutta kun elää hyvän ja rakastettavan ihmisen kanssa, niin kyllä sitä haluaa häntä uskoa!

Ei niin sexy paita

Istuin puolisoni vieressä kentän reunalla. Katselin pienten poikien halua voittaa, onnistua ja iloita jalkapallossa. Puolihuolimattomasti totesin, että "puolisoni paita ei ole maailman seksikkäin". Kyseessä oli perinteinen jalkapallon toimitsijapaita. Siis poikien joukkueen fanipaita, jossa korostuu käytännöllisyys, erottuvuus ja sporttisuus. Siis tuiki tavallinen käyttäjänsä päällä oleva löysähkö urheilupaita.

Hiljaisuus laskeutui liki koko kentälle. Tai ainakin vieressäni oli hiljaista. Miten ja miksi minä jälleen onnistuin valitsemaan sanani niin, että puolisoni tulkitsi minun puhuvan hänestä? En osannut varmaan erottaa tilannetta ja äänenpainoa toisistaan. En osannut sanoa riittävän selvästi, että puhuin paidasta. En hänestä.

Tunne ja ajatus epäonnistuneesta lauseesta jäi luonnollisesti kiertämään mielessäni. Pelit pelattiin loppuun ja illalla kahden kesken onnistuin viimein uudelleen puhumaan asiasta. Kertomaan, että puhuin PAIDASTA, en hänestä.

Ja vasta sitten huomasin asian: nainen (ja varmaan myös minäkin) valitsee vaatteen, joka liittyy häneen. Vaate ei ole vain kangas hänen päällään, vaan osa identiteettiä. Sitä en tajunnut. Hänestä puhuin ominaisuudesta, joka kuvaa häntä itseään. En yhtään ihmettele loukkaantumista asiassa. Onneksi puolisoni myös leppyy hellyydellä. Mutta siitä en kirjoita nyt.

Omasta oivalluksestani huolimatta ongelmaksi jää se, että en näe fanipaidan seksikkyyttä. Kantajansa ominaisuuteen se ajatus ei puolestaan liity lainkaan. Miten sen voisi sanoa hänelle niin, että ymmärtäisimme toisiamme? Vai pitääkö olla aina hiljaa niistä vaatteista, jotka eivät minusta tuo esille parasta puolisossa?

Taas yksi "ei niin palauttava" viikonloppu

"Huh, onneksi on maanantai ja pääsee töihin lepäämään", huokaistaan meidän perheessä aika usein viikonlopun jälkeen. Vaikka eipä sitä töissäkään lepäämään pääse, kun ajetaan viikossa tuhannesta reiluun puoleentoista tuhanteen kilsaa työmatkaa ja tehdään siihen normi työpäivät päälle. Mielessä saattaa siis viikonloppuisin käydä ajatus, että voisi hetken hengähtääkin, mutta kalenteri kertoo taas parista, kolmesta turnauksesta, tietysti eri paikkakunnilla.

Meidän perheessä liikutaan PALJON! Pojilla treenikertoja tulee viikkoon yhteensä 12-14 ja siihen pelit päälle. Kun siihen ynnätään vielä oma liikkuminen, lähtöjä tulee parisenkymmentä. Liikunnallinen elämntapa on meillä verissä ja suurimman osan aikaa siitä saa miljoonasti enemmän energiaa kuin se vie, mutta silti joskus tuntuu, että voisi olla edes yksi viikonloppu silloin tällöin, jolloin ehtisi ihan vaan ollakin. On niitäkin, mutta juuri nyt ei näköpiirissä.

Ruuhkavuodet - termin syvin merkitys on todellakin tullut tutuksi muutamien viime vuosien aikana. Silti en vaihtaisi tätä mistään hinnasta (toki vapaapäivän sieltä täältä!). Työn ja näin aktiivisen arjen yhdistäminen vaatii sekä jaksamista että organisointia.Väitän, että minulta löytyy melko rajattomasti molempia, tosin aina välillä huomaan, että ensimmäisen suhteen saatan kuitenkin olla vain "tavallinen kuolevainen". Se vaatii myös kimppakyytejä ja samanhenkisen puolison. Luojan kiitos, minulla on ne molemmat. Ilman rakasta miestäni, tämä olisi paljon haastavampaa.

Kun itsellä on kilpaurheilutausta, on jotenkin itsestään selvyys, että lapset saavat halutessaan harrastaa, niin paljon kuin haluavat/jaksavat ja niin tosissaan kuin heistä tuntuu. Minä kyllä kuskaan. Muakin on kuskattu ja eittämättä elämäni TOP 10 parhaat elämykset, kokemukset, opit ja ystävät, liittyvät paljolti omaan urheilutaustaan. En  olisi tasan tarkkaan saavuttanut menestystä, jonka saavutin, jos omat vanhempani eivät olisi tukeneet, kannustaneet ja kuskanneet minua. En olisi nähnyt ja kokenut niin paljoa ja nykyiset parhaat ystäväni olisivat jääneet tapaamatta.

Kun pyöritin tätä rumbaa muutaman vuoden itsekseni eron jälkeen, piti organisoida vain omaa elämää ja se jaksaminen oli ihan vain itseltäni pois. Nyt elämässäni on myös puoliso, ja olen huomannut, ettei sitä elämää voi pyörittää kuten ennen. Huomaan silti todella usein edelleen ajattelevani näin, vaikka tiedostankin, että pitäisi toimia toisin. Monesti sitä miettii vaan, miten paljon helpompaa nyt on, kun on kaksi kuskaajaa (kolmantena toki myös poikien isä), jotta viennit  ja haut sekä pelien seuraaminen onnistuvat  nyt useammalla paikkakunnalla yhtä aikaa. Ja kyllä mies osallistuukin arkeen ja poikien harrastuksiin ihan siinä missä minäkin. Kuskaa, katsoo pelejä ja tempautuu mukaan peleihin. Leipoo mokkapaloja buffetiin ja kannustaa poikia. Hänellä kuitenkin jo hieman aikaa siitä kaikkein intensiivisimmästä logistiikkarumbasta, ja nyt hän on yhtäkkiä taas takaisin siinä.

"Kulta, joskus vaan tarvitsen myös aikaa levätä, palautua töistä ja tehdä asioita, joita pitää tehdä.", hän sanoi mulle eilen. Koko viikonloppu meni taas kenttien laidalla, vaikka oli "lapsivapaa viikonloppu". "Olihan meillä illat aikaa meille...", yritin, mutta onneksi osasin ajatella myös toisesta näkökulmasta. Kyllähän se satuttaa, tunne siitä, etten ole osannut ottaa toista tarpeeksi huomioon vaan mennyt vain omat intressit edellä. Tiedän, ettei ne mun pojat mene rikki siitä, jos en ole joka pelissä katsomossa, mutta kun tykkään itse niin kovasti seurata heidän pelejään jne. Mutta kuitenkin, olen lähes aina siellä, katsomossa, me olemme siellä yhdessä. Se on aikaa perheenä. Taidan silti ottaa illalla Murun kanssa kalenterin käteen ja pyhittää sinne ensitilassa vähintään yhden viikonlopun päivän vain meille kahdelle. Tiedän, että kyse on arjesta ja sen kokemisesta ja elämisestä laajemmin, mutta tämäkin on hyvä alku.

Rakas, kiitos että pysäytit minut ajattelemaan tätä asiaa. Lupaan kuunnella sinua paremmin, ottaa huomioon ja antaa meille aikaa. En pystyisi tähän ilman sinua, enkä halua sitä. Arki kanssasi on parasta, mitä tiedän.

Mikä on meidän perhe?

Perheen luulisi olevan helppo käsite, ketkä kuuluvat  perheeseen. Äiti, isä, lapset. Tai vain lapseton pari. Mutta entä oma ja puolison lapsuudenperhe? Ovatko hekin perhettäsi? Vai ”muutatko” perheestä toiseen siinä vaiheessa, kun sinusta tulee jonkun avopuoliso/aviopuoliso? Eivätkö lapsuudenperheesi jäsenet enää silloin ole perhettäsi?

Jos tätä ajatusmallia laajentaa, uusperheessä kuviot vasta monimuotoisiksi muuttuvatkin. Itse ehkä kuitenkin miellän perheekseni sen, jonka kanssa asun. Meidän perheeseen kuuluvat siis minun näkökulmastani minä ja puolisoni sekä kolme poikaani. Mieheni näkökulmasta asia on hieman toisin, sillä hänen perheeseensä kuuluvat minun ja poikieni (= hänen bonuspoikansa) lisäksi myös hänen poikansa. He asuvat muualla, omillaan tai äitinsä kanssa. Mutta he kuuluvat mieheni perheeseen. Siksi tuntuu jotensakin hassulta, että he eivät kuulu minun perheeseeni, johon mieheni kuitenkin kuuluu. Mutta miten he voisivat kuulua minun perheeseeni, kun en ole koskaan kunnolla tavannutkaan heitä?

Minun ja mieheni perheet ovat siis erilaiset vaikka elämme ja asumme yhdessä. Kotimme seinillä on kuvia ihmisistä, joita en ole  tavannut, mutta jotka ovat puolisoni elämän rakkaimpia ihmisiä. Sekin tuntuu ”hassulta”. Olen toki kuluneen puolentoista vuoden aikana tottunut siihen, mutta silti. On se surullistakin, meille molemmille. Ymmärrän ja hyväksyn sen täysin, että he etenevät asiassa omaan tahtiinsa, enkä todellakaan ole nuorille aikuisille äitipuoleksi ryhtymässä, mutta haluaisin toki kovasti tuntea puolisoni lapset. Omata jonkinlaisen suhteen heihin. Toistaiseksi heidän on kuitenkin vielä ollut liian vaikeaa tavata minua. Solidaarisuudesta äitiinsä, vai toisiinsa? Tai muihin sukulaisiinsa. Kuka tietää, mitkä kaikki asiat siihen vaikuttavat. En tiedä. Toivottavasti ajan kanssa kuitenkin saan tilaisuuden tutustua heihin.

Omilta pojiltani kun joskus olen kysynyt, ketkä heidän perheeseensä kuuluvat, nelosluokkalainenkin vielä vastasi, että äiti, isä ja veljet. Vaikka me olemme asuneet tällä nykyisellä kokoonpanolla jo yli puolitoista vuotta. Vaikka he tykkäävät puolisostani ja heillä on hyvät ja luontevat välit. Ihan viime aikoina en taas olekaan kysynyt. Ehkä tilanne voisi olla nyt toinen, kun olemme naimisissa ja olemme muuttaneet yhteiseen kotiin.

Ei silti sanota suotta, että uusperheessä perheytyminen kestää aikansa, joka vaihtelee jokaisella, eikä se aika aina ole ihan lyhyt. Ykkösluokkalaisemme tuntuu olevan tässä pisimmällä. Ja kyllä minä tämän tunnen hyvin vahvasti perheekseni, vaikka aina välillä huomaankin hymyileväni, kun muistan, että olen nykyään myös vaimo rakkaalle miehelleni. Se on vielä minullekin uutta. Pari kuukautta vanhaa.

Ehkä tunnetasolla haemme kaikki vielä sitä tasapainoa ja stabiliutta, että tämä todella tuntuu meidän perheeltä vaikka ajatuksen tasolla pidämme niin, että tämä on meidän perhe. Uusperheeseen kuitenkin kasvetaan eri tavalla kuin meistä kukin on kasvanut siihen aiempaan perheeseensä. Sekä minä, että puolisoni kasvoimme ensin tykönämme perheeksi silloisten puolisoidemme kanssa, jonka jälkeen lasten syntyessä sekä me että lapset kasvoivat siihen perheeseen. Sitten siitä perheestä on pitänyt kasvaa pois. Joutunutkin, eivätkä kaikki meistä omasta tahdostaan tai aloitteestaan. Nyt kukin meistä tykönään kasvaa tähän uuteen perheeseen, jonka kukin meistä määrittää omasta itsestään käsin omalla tavallaan. Mielenkiinnolla kuuntelen ja luen muiden kokemuksia ja kertoumuksia siitä, miten asiat heillä ovat menneet. Miten kauan asioissa on kestänyt, missä nyt mennään ja miten kukin perheessä asioihin suhtautuu. Vaikka tiedänkin, että jokainen perhe on omanlaisensa, silti muiden tarinat ja kokemukset kiinnostavat minua ja niistä saa perspektiiviä.

Mieheni ja minun tilanteessa on myös valtavan iso ero, sillä hänen ydinperheeseensä, jokapäiväiseen elisympäristöönsä, on tullut kolme uutta lasta. Hän osallistuu näiden poikien elämään ja kasvatukseen tasavertaisena aikuisena, kantaa heistä vastuuta ja muodostaa tunnesuhdetta heihin. Kuskaa treeneihin ja tarkistaa läksyjä. Tekee ruokaa ja auttaa tietokoneen kanssa. Minun elämääni ei ole tullut uusia lapsia. Minun perheeseeni on tullut uutena vain puolisoni, jonka tunsin ja jota olen rakastanut jo ennen kuin olemme alkaneet muodostaa tätä uusperhettämme. Meidän rakkautemme ja parisuhteemme oli olemassa ennen kuin meistä tuli perhe. Ennen kuin minun lapseni tulivat meidän yhteiseen elämään. Olin ikään kuin ajatuksen tasolla pystynyt yhdistämään mielessäni nämä kaksi minulle tuttua ja rakasta ”puolta”, lapseni ja uuden puolison, jo ennen kuin hän taapsi lapseni, tai teimme päätöksen muuttaa yhteen. Omasta näkökulmastani, tilanteeni on kai paljon helpompi kuin mieheni tilanne. Siksi voin vain yrittää parhaani mukaan ymmärtää rakasta puolisoani ja hänen suruaan siitä, että hänen lapsensa eivät asu meidän kanssa. Ei se aina helppoa ole, meille kummallekaan.

Mitä avaimia tilanteeseen sitten on? Uskaltaa puhua asioista avoimesti. Malttaa ja kyetä todella kuulemaan toista, mikä on jo vaikeampaa, sen olemme huomanneet. Sekä rakastaa. Osoittaa rakastavansa ja luoda kotiin rakastava ja turvallinen ilmapiiri vaikka tunnesuhteet kaikkiin uusiin ihmisiin eivät vielä olisikaan kasvaneet rakkaudeksi. Ja kyllä meillä tunteita osoitetaankin!

Rohkeasti kohti unelmia!

Olen aina tykännyt kirjoittaa. Se on mieluisaa ja helppoa. Pienestä tytöstä asti olen pitänyt päiväkirjaa. Kun lapset olivat pieniä, päiväkirjat vaihtuivat vauvakirjoihin. Jostain piti tinkiä, että sai ajan riittämään. Niinpä, silloin sitä vain kuvitteli, että oli kiire ja aikapula! Kirjoittaminen on ollut myös henkireikäni ja terapiani, sillä saa asiat päänsä sisällä järjestykseen, tai edes vähän kaaosta hallittavampaan muotoon. On helpottavaa saada tunteensa paperille (tietokoneen ruudulle) ja siten käydä keskustelu itsensä kanssa edes hiukan ulkopuolisin silmin.

Rakas puolisoni on upea mies, monestakin syystä, mutta myös siksi, että myös hän on analyyttinen asioiden ja ihmisten suhteen. Katsomme asioita useammasta kuin yhdestä vinkkelistä ja haluamme ymmärtää, miksi. Myös puolisoni pitää kirjoittamisesta ja siitä se ajatus yhteiseen blogiin sitten lähti…

Me ollaan kuljettu yhteistä matkaa nyt jonkin aikaa. Koettu paljon ennen kohtaamistamme ja menty vuoristorataa sen jälkeen. Paljon on opittu, ennen kaikkea se, että elämä on loputonta oppimista, sekä tietoista vastuun ottamista omista valinnoistaan ja omasta onnellisuudestaan. Kukaan ei voi tehdä sitä puolestasi, eikä kukaan voi tukea sinua, ellet sanoita ajatuksiasi ja tunteitasi heille.

Elämme uusperheessä, jonka ytimeen kuuluvat puolisoni ja minun lisäksi kouluikäiset poikani. Blogin teemat tulevat liikkumaan uusperheen arjessa, mutta samalla vahvasti myös parisuhteessa. Rakkaus, avoimuus, kasvaminen; ei ihan pieniä teemoja lähteä liikkeelle, mutta me olemme sitoutuneet siihen kaikkeen, yhdessä, puolisoina. Haluamme puhua ja kirjoittaa parisuhteesta ja uusperheen elämästä avoimesti ja suoraan. Se herättää tunteita. Ja siitä päästäänkin meidän perheen yhteen kulmakiveen: Meidän perheessä kaikki tunteet saa näyttää ja asioiden kanssa ei jäädä yksin vaan puhutaan avoimesti. Molempiin on vielä matkaa, ihan jokaisella, mutta tärkeintä on, että olemme matkalla.

Tervetuloa mukaan!