Olen kirjoittanut päiväkirjaani
jo neljätoistavuotiaana, että ”olen liian herkkä”. Olen kokenut, ettei minua
ymmärretä, ja ettei kukaan voi rakastaa minua, koska olen ”liian herkkä”.
Silloin pidin herkkyyttä heikkoutena, jota kaikin keinoin peittää, ja lopulta
tulin siinä tosi hyväksi. Niin hyväksi, että edes ex-mieheni ei sitä puolta
minussa nähnyt. Koska en näyttänyt. Hänen olisi pitänyt osata lukea mieleni,
ajatukseni ja tunteeni. Oli helpompi olla hiljaa ja toivoa toisen lukevan
ajatukseni, kuin sanoa ne ääneen ja pettyä, jos toinen ei tajunnut tai toiminut
niin kuin odotin ja toivoin. Pitkään ajattelin, että kasvoimme erilleen. Vasta
pitkän itsetutkiskelun ja Antin myötä tajusin, ettemme tainneet koskaan edes
kasvaa yhteen. Miten olisimmekaan voineet, kun en ollut läsnä omana itsenäni?
En päästänyt lähelle, enkä siten myöskään päässyt lähelle. Nykyisessä
parisuhteessani päätin tehdä toisin. Ei se helppoa ole todellakaan joka hetki,
olla paljas ja avoinna tunteissaan, peloissaan ja heikkouksissaan. Pienistä
asioista tulee edelleen aina välillä se olo, että ei toinen ymmärtänyt, kun ei
vastannut kertomaani juuri niin kuin olisin toivonut tai ajatellut hänen
vastaavan. Enää en kuitenkaan pelkää tai ajattele niin, että toinen ei
rakastaisi minua tällaisena kuin olen. Tiedän, että rakastaa. Tunnen, että
rakastaa. Ilman avoimuutta ei ole tietä aidosti lähelle.
Enää en myöskään pidä herkkyyttä
heikkoutena tai negatiivisena piirteenä. Se on iso osa minua ja olen sen
hyväksynyt. Useimmiten pidän sitä jopa vahvuutena. Mutta kyllä se toisinaan
kuormittaakin. Etenkin, kun nyt meitä on parisuhteessa kaksi herkkää, enkä minä
ole se herkempi. Ei sillä, että se olisi jotenkin vertailtavissa tai kilpailu.
Enemmänkin niin, että Antin kanssa olen huomannut, että en ole ”poikkeava” ja
että herkkääkin ihmistä voi ymmärtää. Toisinaan vaan kumpikin menemme niin
vahvasti toistemme tunteisiin ja tarpeisiin mukaan, että unohdamme, mitä itse
tunnemme ja tarvitsemme.
Vepsäläinen kirjoittaa artikkelissaan
osuvasti kuin palasia meidän elämästämme. Siitä, miten herkkä ja empaattinen
ihminen menee niin vahvasti mukaan toisen tunteisiin, ettei enää pysty
hahmottamaan, mitä oikeasti itse tuntee. Miten sitä pyrkii kaikin keinoin
vastaamaan toisen tarpeisiin ja avunhuutoihin ja kokee, että vain siten voi
kelvata muille, että tekee kaikkensa muiden eteen ja ajattelee itseään aina
viimeiseksi. Lopulta sitä sitten huomaa olevansa jo ihan hukassa sen kanssa,
mitä itse tuntee ja tarvitsee.
Empaattinen ja toisten tunteet
herkästi aistiva ihminen pyrkii kaikessa toiminnassaan huomioimaan toisen
ihmisen. Sitä unohtaa itsensä ja on toista kohtaan mukautuva, huomaavainen ja
hyväksyvä. Mutta miten vaikeaa sitä kuitenkin on hyväksyä itsensä sellaisena
kuin on? Huomioida itsensä, toimia niin kuin on kulloinkin itselleen hyväksi.
Miksi on helpompaa kuunnella ja aistia toisen tunteita ja pyrkiä kaikin keinoin
vastaamaan niihin, kuin kuunnella omia tunteitaan ja toimia niiden mukaan? Olen
niin pitkällä, että järjen tasolla tiedän jo, että se on oikein ja sallittua,
mutta silti yhä liian herkästi työnnän itseni syrjään, kun olen vähänkin
aistivinani, että rakas ihminen lähelläni tarvitsee jotain muuta. Kun puolisoni
toimii samoin, ei ole kerta tai kaksi tullut vastaan tilanne, jossa kumpikin
meistä tuntee, ettei ole tullut kuulluksi tai nähdyksi. Mutta olemmeko
pyrkineet oikeasti näissä tilanteissa tuomaan sitä esiin vai sen sijaan
vastaamaan siihen, mitä uskomme ja tunnemme toisen siinä tilanteessa
tarvitsevan? Toisinaan varmasti näin ja toisinaan taas janoamme niin vahvasti
toisen huomiota ja kuulluksi sekä nähdyksi tulemista kumpikin yhtä aikaa, että
molemmilta menee toisen kohtaaminen ohi. Jää tunne, että vaikka kuinka yritän,
toinen ei vaan kuule ja huomaa.
Ehkä ensi kerralla tällaisessa
tilanteessa pystymme sanomaan suoraan, että rakas, kuuntele minua, tämä on
tärkeää. Tarvitsen tätä. Tarvitsen Sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti