perjantai 2. syyskuuta 2016

Kerro minulle...

Eilen elokuvissa kahdestaan. Valkokankaalta katsoimme elokuvan  "Kerro minulle jotain hyvää". Elokuva, jota en olisi "vanhassa" elämässäni mennyt katsomaan, mutta joka kuuluu nykyisen puolisoni lajivalikoimaan. Ja hyvä, että uskalsin tai rohkenin.

Elokuvan juoni on sangen selkeä. Se on kuin sekoitus kaikkea tätä gendreä: My Fair Lady, Love Story ja moni muu elokuva tuli mieleeni. Elokuvat, joissa rakkaus on yllättävää ja joissa ihmiset kokeilevat rajojaan ja joissa suhde päättyy eri tavoin kuin haluaisi (okei My Fair Lady päättyy hyvin).

"Kerro minulle jotain hyvää" elokuva ja varmaan myös kirja vetoavat vahvasti tunteisiin ja saavat aivot raksuttamaan. Kun tulimme ulos teatterista mieleni askarteli vahvasti ajatuksessa, että mitä ihmettä? Miksi toinen toimii niin, että ei anna mahdollisuutta toiselle ja itselle? Juonipaljastus: tarinassa on halvaantunut mies, johon hoitaja rakastuu ja joka saa miehen eloon. Mies ei kuitenkaan pidä itsestään sellaisena, vaan tappaa itsensä harkiten.

Miksi rakkaus ei riittänyt miehelle kertomaan, että hän on hyvä niinkin? Samaa tosin kysyn itseltäni kovin usein, kun pyydän toista kertomaan jotain hyvää. Arkipäivän painaessa päälle haluaa niin usein kuulla, että asiat ovat hyvin ja että toinen rakastaa minua.

Olemmekin puhuneet siitä, että hyvän kertomisen pitäisi olla arkipäivää, sen pitäisi mahtua jokaiseen päivään. Ettei koskaan tulisi tunnetta, että pitää kysyä toiselta: rakastatko vielä minua? Tällä kertaa ajattelin, että tämä elokuva muistuttakoon minua siitä, hyvän puhumisesta jokaisena päivänä, ei vain juhlapäivinä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti