tiistai 29. marraskuuta 2016

Erilaiset persoonat vai "minun lapset"?



Tässä viime aikoina on tullut monesti törmättyä lastenkasvatuksellisiin näkemyksiin. Milloin pitää olla hyvin ehdoton, milloin voi joustaa ja sallia enemmän. Voiko antaa katsoa arki-iltana fudismatsia vaikka on aikainen herätys? Kuinka nopeasti pitää ottaa iPad tai puhelin pois, jos mikään pyyntö ei mene jakeluun tms.? Johtuvatko erot näkemyksissä siitä, että kyseessä ovat minun lapset, eivät Antin, vai siitä, että me olemme persoonina luonnollisesti erilaisia? Erilaiset elämänkokemukset ja olosuhteet ovat muokanneet meitä paljon, ja heijastuvat siten vahvasti myös siihen, millä tavoin kasvatamme lapsia. 

Minä olen äitinä ja kasvattajana varmasti aika salliva ja vastuuta antava. Edellyttäen, että hoitaa hommansa, eli koulun ja harrastukset, ja on vastuun ja luottamuksen arvoinen. Sitten saa vastineeksi paljon vapauksia tehdä ja mennä ja toivoa. Ei meillä todellakaan saa kaikkea, mitä haluaa, mutta harvan asian suhteen olen täysin ehdoton. Joudun usein myös huomaamaan, miten vaikeaa on pitää kiinni jostain ukaasista, jonka olen asettanut. Ja kyllä, lipsunkin niistä aina välillä. Tai vähän useamminkin. Lasten kanssa pitää olla johdonmukainen, sanotaan. Riittääkö, jos on johdonmukaisesti hieman epäjohdonmukainen?

Olen siis tottunut antamaan lapsilleni melko paljon vapautta, tiettyjen raamien sisällä. Olen valmis aika usein joustamaan ja tekemään myönnytyksiä, jos asiat menevät hyvin. Olen kokenut sen toimivaksi, ja pojat yleensä hoitavatkin asiansa mallikkaasti. Luottamus pelaa siis meillä. Mutta jos ei pelaa, niin vapauksiakin kavennetaan joksikin aikaa.

Esikoinen kuuli tänään, että joukkuekaveri olisi menossa treeneistä suoraan lätkämatsiin ja halusi mennä mukaan. Sanoin, ettei tänään. Parin tunnin päästä matkalla treeneihin, hän laittoi mulle muutaman viestin, että enkö nyt voisi mennä, kun kaveri haluaisi, että mä tulen ja olisi se mustakin hauskaa. Ajattelin, että miksipä ei, kun läksyt on kuitenkin tehty ja harrastusten puolestakin löysempi viikko menossa. Antti oli kuitenkin sitä mieltä, että ei mene, kun on arki-ilta ja vähän flunssassa ja syönyt huonosti ja huomenna kahdet treenit. Totta tuokin kaikki, mutta silti en nähnyt asiaa noin jyrkästi ja ehdottomasti kuin hän. Olisin halunnut antaa pojalle luvan mennä peliin. Kyytikin olisi molempiin suuntiin. No, halusin osoittaa puolisolleni, että kuuntelen häntä ja olen hänen puolellaan ja haluan antaa hänellekin tasavertaisesti vastuuta poikien kasvatuksessa. Otin puhelun pojalle. Se kesti ehkä 12 sekuntia, kunnes sain luurin korvaan. Niinpä, epämielekkäiden uutisten vastaanottaminen ei ole vielä 11-vuotiaan pojan vahvuus. Onneksi hänellä on paljon muita vahvuuksia. 

Nyt itselläni on paha olla. Ehkä eniten siksi, että jouduin kuulemaan pojan pettymyksen, mutta myös siksi, että minun näkökulmastani hän olisi aivan hyvin voinut mennä peliä katsomaan. Ja olisimme molemmat ollut hyvällä mielellä. Toki myönnän myös, että on itselleni kasvun paikka toimia välillä näin (vaikka en täysin ymmärräkään, miksi). ”Äidin tehtävä on tuottaa pettymyksiä”, niinkin sanotaan. Kyllä. Olen samaa mieltä siinä, että en ole ”curling-vanhempi”, joka raivaa kaikki esteet lastensa tieltä, mutta en myöskään halua ehdoin tahdoin pahoittaa toisen mieltä. Elämässä pitää oppia kestämään ja hyväksymään pettymyksiä, koska niitä ei voi välttää, mutta tämän olisi voinut. 

Ehkä poika on oman pettymyksensä jo unohtanut kun parin tunnin päästä haen hänet treeneistä, tai sitten ei. Minä en varmaankaan ole. Ottaa aikansa käsitellä asiat, jotka haastavat itseä ja omaa tapaa toimia. Pistävät katsomaan asioita myös toisen näkökulmasta. Haluan antaa Antille tilaa kasvattaa poikiani perheemme tasavertaisena aikuisena. Haluan osoittaa hänelle, että vaikka hänestä varmasti ihan aiheestakin tuntuu välillä toiselta, ihan oikeasti arvostan häntä ja hänen näkemyksiään sekä tapaansa toimia. Myös lasteni kanssa. Mulla on paljon opittavaa häneltä. Kaikessa ja kaikesta en kuitenkaan ole samaa mieltä, ja kun ne eroavaisuudet liittyvät lapsiini, se on mulle vaikea paikka. En halua joutua kahden tulen väliin. En todellakaan halua työntää Anttia syrjään ja tuottaa hänelle kokemusta, etten kuuntele häntä lasten asioissa. Mutta en myöskään halua lapsiani kasvatettavan jotenkin liian tiukasti, koska uskon itse vastuun kantamisen ja jouston väliseen balanssiin. 

Parisuhteessa pitää oppia tekemään kompromisseja. Uusperheessä varmasti tuplasti enemmän. Luulisin. Ainakin tuntuu siltä. Elettyä elämää on taustalla, omat tavat toimia. Pinttyneetkin jo varmasti. Ja sitten, kun on läsnä arjessa ne ”minun lapset”, mutta ei hänen lapsiaan, niin huomaa niin helposti tempaantuneensa tämän kaltaisissa tilanteissa siihen tunteeseen, että ”sä olet siksi tuota mieltä, kun ne eivät ole sun lapsia!”. En halua olla sellainen, mutta kai se on silti ihan luonnollista, että toisinaan tunnen niin? Yritän oppia. Tekemään kompromisseja. Kestämään pettymysten tuottamista. Paremmin kuuntelemaan sanomaa puolisoni mielipiteiden takana. Mutta tärkeintä meille yhdessä ja tahoillaan olisi varmasti hyväksyä se fakta, että kaikesta ei voi eikä tarvitse olla samaa mieltä, eikä se silti tarkoita, että parisuhteessa olisi jotain pielessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti