Uskottomuus

Käytiin viikonloppuna leffassa katsomassa Kuudes kerta. Siitä kumpusi tarve kirjoittaa uskottomuudesta, joka on yksi tämän elokuvan keskeisimmistä teemoista. Tämän ympärille puolestaan voidaan kietouttaa lukuisia muita teemoja. Mutta ei niistä sen enempää tässä kohtaa. 

Uskottomuuteen liittyy paljon stereotypioita ja kliseitä. Uskottomuus ja pettäminen ovat väärin. Pettäjä on helppo leimata syylliseksi ja huonoksi ihmiseksi. Totta, pettäminen on väärin petettyä kohtaan. Mutta miksi niin harva kysyy syitä pettämiselle? Tuomitsee vain, haluamatta lainkaan nähdä sen kaiken taakse. Yrittämättä edes ymmärtää, mistä on kyse. Ei oikeussalissakaan tuomita kuulematta molempia osapuolia ja katsomatta asioita eri näkökulmista. Ja sitä paitsi, miksi edes pitäisi tuomita? Ei ole ainakaan ystävien tai perheenjäsenten asia tuomita, jos ylipäänsä kenenkään. Ja siksi toiseksi, se että ymmärtää ei tarkoita, että pitäisi hyväksyä. Ne ovat kaksi eri asiaa, mutta ainakin voisi yrittää ymmärtää, ennen kuin tuomitsee ja leimaa syylliseksi. 

Elokuvassa nainen pettää ja sanoo, ettei mielestään ole tehnyt mitään väärää. Että hänelle on tehty ensin väärin, ja sen jälkeen hän katsoo yhteisen sopimuksen parisuhteesta purkautuneen (jolloin seksi muiden kanssa ei olekaan enää väärin, eikä näin ollen edes pettämistä). Nainen perustelee hänelle väärin tehtyä sillä, että hänet unohdettiin. Puoliso unohti hänet. Pettäminen ei kuulu useimpien käsitykseen parisuhteesta, mutta ei kuulu toisen unohtaminenkaan. On toki väärin pettää, mutta minusta on ihan yhtä väärin jättää toinen parisuhteessa vaille huomiota, vaille kosketusta, vaille arvostusta. Vaille rakkautta. Ja yleensä se tapahtuu ensin. Pettäminen on usein seurausta vaille jäämisestä. 

Jokainen meistä tahtoo tulla nähdyksi ja huomioiduksi. Ei se katso ikää. Lapset hakevat huomioita, ja jos sitä ei saa hyvällä, kyllä he takuulla keksivät sitten jotain ei niin toivottua saadakseen kaipaamaansa huomiota. Eivät he halua tulla nähdyiksi ”pahoina” ja typeryyksiä tekevinä, mutta he haluavat tulla nähdyksi! Se on se juttu, eikä se mihinkään katoa lapsuuden jälkeen. Jos et saa huomiota läheisiltä, haet sitä jostain. Aikuiset ovat tässä toki yleensä huomattavasti pitkäpinnaisempia kuin lapset, ja jaksavat näin ollen käydä keskusteluja, tuoda toiveitaan ja tarpeitaan esiin ja odottaa, että jotain muutosta tapahtuisi. Keskusteluja, pyyntöjä siitä, että tulisi huomatuksi, ikuisia toiveita ja pettymyksiä, kerta kerran ja vuosi vuoden jälkeen.  Sitten vähitellen puhuminen loppuu. Pyytäminen loppuu. Sen toivominen loppuu, että puoliso näkisi minut sellaisena kuin olen, hyväksyisi minut sellaisena kuin olen ja rakastaisi minua sellaisena kuin olen. Vaikka puhuminen ja pyytäminen loppuvat, tarve ei katoa mihinkään. 

Sitä oppii olemaan puhumatta. Oppii olemaan näyttämättä, että tarvitsee, ja että vaille jääminen sattuu. Ensin sitä alkaa jopa uskoa siihen, ettei tarvitse, kunnes tuntee, ettei ole sen arvoinen. Rakkauden, huomion, kosketuksen. Tyytyy siihen, elää elämäänsä eteenpäin, kuitenkin pysyen paikoillaan. Kunnes vastaan tulee joku, joka huomaa sinut. Joku joka näkee sinut muunakin kuin roolina, jonain muunakin kuin tukahdutettujen toiveiden, tarpeiden ja tunteiden kuorena. Jokainen meistä haluaa tuntea olevansa kosketuksen arvoinen. Haluaa tulla kosketetuksi. Voiko siis sanoa, että jompikumpi on enemmän tai vähemmän väärin, jättää koskettamatta ja pitämättä lähellä tai hakea läheisyyttä muualta, jos oma puoliso ei sitä vuosien keskustelunkaan jälkeen tarjoa?

Uskon vakaasti siihen, että parisuhteen osapuolet voivat kokea asiat aivan eri tavoin, erilaisia ihmisiä kun ollaan. Toinen osapuoli voi kokea, että seksi on hyvää, ja toinen taas kaipaa siihen muutosta. Se on ehkä vielä niitä helpoimpia asioita muuttaa ja korjata parisuhteessa. Olettaen, että toinen uskaltaa puhua ja ilmaista toiveensa ja toinen on valmis tekemään sille jotain. Luulisi, että läheisyyttäkin olisi helppoa antaa toiselle. Mutta se mikä toisen mielestä on riittävästi tai liikaa, voi olla toisen mielestä aivan liian vähän. Oli kyse sitten seksistä, kosketuksesta tai vaikka arkisesta asioista keskustelemisesta. Joku haluaa rakastelun jälkeen syliä, toinen nousee ylös katsomaan matsia tai kääntää vain selkänsä ja nukahtaa. Silloin ollaan tilanteessa, jossa toinen kokee kerta toisensa jälkeen jäävänsä vaille jotain, mitä kaipaa. Olennaista on se, että kun tämän asian esittää puolisolleen, onko hän valmis huomioimaan sen seikan, huomioimaan sinut. 

Pettämisestä puhuttaessa on myös niin usein kuultu klisee siitä, että miksi ei ensin erota ja vasta sitten mennä sen toisen ihmisen lähelle? Hyvä kysymys, mutta ei se käsittele syitä vaan seurauksia. Moraalin rajoja puolestaan voi jokainen venyttää itselleen sopiviksi ja sitten on niitä, jotka lähentelevät kommenteillaan ja toiminnallaan tekopyhyyttä. On kuitenkin aivan liian yksinkertaistettua pelkistää uskottomuus siihen, että siinä on syyllinen ja syytön. Mutta toki on helpompaa antaa oma vastuu parisuhteesta ja mahdollisesta erosta toisen kontolle kuin katsoa peiliin ja yrittää ymmärtää, miksi puoliso petti. Että oliko minun omalla toiminnallani mahdollisesti jotain vaikutusta siihen, että puoliso koki tyytymättömyyttä. Petetyksi tullut ei ole tietenkään vastuussa puolisonsa päätöksestä pettää, mutta hän on omalta osaltaan vastuussa parisuhteesta ja siitä, että puoliso kokee tulevansa parisuhteessa huomioiduksi, nähdyksi ja rakastetuksi. 

Kaiken jälkeen, en sano, että hyväksyn uskottomuuden ja pettämisen. En hyväksy, mutta ymmärrän, minkälaiset seikat voivat johtaa siihen. Toki usein siinä kohtaa on jo vähintäänkin tiedostamattaan tehnyt myös päätöksen siitä, ettei ole enää sitä parisuhdettakaan. Ollut enää aikoihin...