sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Ero ja ihmissuhteet

Ihana, rauhallinen viikonloppu. On ollut kerrankin aikaa. Aikaa itselle ja aikaa parisuhteelle. Aikaa vaan olla. Se tekee ihmeitä. On ollut aikaa nauttia toisistamme ja pitkistä, rauhallisista aamuista. On ollut aikaa tehdä yhdessä pitkä juoksulenkki kera saunan, katsoa leffa, tehdä hyvää ruokaa, lukea, siivota, miettiä mukaan otettavia tavaroita tulevalle lomareissulle. Kun on aikaa, on sekä mahdollisuus olla ajattelematta mitään, että antaa aikaa ajattelulle. Tänä viikonloppuna olen ehtinyt molempia.

Viikonlopun aluksi ajatukset pyörivät paljon siinä, miten minä en kuulu puolisoni elämän siihen puoleen, joka hänellä on ollut ennen minua. Tai se puoli ei kuulu minun elämääni, miten päin vaan. Kuvaavinta varmasti on sanoa, että minua ei haluta sinne. Tämä teema on pyörinyt mielessäni paljon viime aikoina, koska kuluneella viikolla oli jälleen tilaisuus, johon kutsuttiin perhepiiriä, mutta samalla sanottiin, että minä en ole tervetullut. Pohdin taannoin kirjoituksessani sitä, missä kohtaa on vain vedettävä raja ja sanottava, että tulemme joko yhdessä tai emme ollenkaan. Että on erittäin epäkohteliasta jättää toinen kutsumatta. Nyt meillä ei kai ollut valinnanvaraa, koska tilaisuus oli sellainen, johon Antti ehdottomasti halusi mennä. Ei voinut edes miettiä, että jäisi pois. Hänen piti vaan hyväksyä, että joutuu menemään yksin ja minun se, ettei minua haluttu paikalle. 

Se sai minut pohtimaan sitä, miten eri tavoin ihmiset lähipiirissä suhtautuvat eroon ja meihin. Ja, miten laajalti ero vaikuttaa ihmissuhteisiin. Ymmärrän sen, että eri-ikäisiin lapsiin vanhempien ero vaikuttaa eri tavoin. Minun lasteni on ollut suhteellisen helppoa ottaa Antti vastaan elämäänsä, tai ainakaan he eivät osoita suoraan mitään merkkejä siitä, ettei hän olisi tervetullut. He ovat minun ja isänsä eron aikaan olleet kaikki alle kouluikäisiä, joten he tuskin muistavat hämärästikään aikaa, kun asuimme yhdessä. Teini-ikäisten ja nuorten aikuisten kanssa tilanne on ihan toinen. Ehdottomuus asioihin suhtautumisessa on hyvinkin kärjistynyttä, sekä valtava tarve löytää erolle syy(llinen) ja selitys. Paljon on toki myös kiinni siitä, miten lasten lähipiiri suhtautuu eroon ja viestii sitä lasten suuntaan. Jos kotona puretaan lapsille omaa pahaa oloa, mustamaaltaan ex-puolisoa ja hänen uutta puolisoaan sekä viestitään siihen suuntaan, että kunpa isä tulisi takaisin, ei lastenkaan ole helppoa mennä eteenpäin tai ajatella isän uudesta suhteesta mitään hyvää. Nuoren aikuisen selkeä päämäärä on yrittää saada liitomme hajoamaan uskoen, että sitten äiti ja isä palaisivat yhteen. Pystymättä suomaan edes pientä ajatuksen siementä sille, että kenties äidin ja isän avioliitto ei ollutkaan niin täydellinen, kun he kerran erosivat. Ja että parisuhteessa on aina kaksi osapuolta.

Lapset ovat ihan oma kohderyhmänsä, kun puhutaan vanhempien erosta, mutta sitten tulee muu lähipiiri; omat vanhemmat ja sisarukset, ex-puoliso, ex-appivanhemmat ja ystävät. Pitkässä liitossa minun ystävistä on tullut meidän ystäviä ja appivanhemmista voi tulla hyvinkin läheisiä. Ja erosta huolimatta, he ovat edelleen lastemme isovanhempia. On siis kaikkien etu, eikä vähiten lasten, että suhteet heihin säilyvät. Meillä ex-appivanhempani tulevat meille poikien synttäreille ja ollaan muutenkin heidän kanssaan poikiin liittyvissä asioissa melko paljon tekemisissä. Ystävyyssuhteenikin ovat säilyneet kutakuinkin ennallaan, erosta ja uudesta liitosta huolimatta. 

Mutta mikä saa erossa lähipiirin kääntymään omaansa vastaan? Jos on pakko valita puoli, mitä sinällään en ymmärrä, eikö sen puolen lähtökohtaisesti pitäisi olla oma lapsi, veli tai sisko? Itse hämmästyin täysin jo puolien valitsemisen esiintymistä, mutta järkytyin siitä, miten ex-puoliso valitaan oman pojan/veljen sijaan. Ja kun pieni piiri ruotii ”omaa totuuttaan” tapahtuneesta ympäriinsä, niin äkkiä saa kokonaisen lauman sukua suhtautumaan torjuvasti. Toista näkökulmaa ei luonnollisestikaan haluta kuulla, koska se on väärä. Väärä ja väärin tehty, suhteessa siihen totuuteen ja suunnitelmaan, joka omaan päähänsä on luonut. Jokaisen lapsen tehtävähän on ilmeisesti elää vanhempiensa mielikuvaa ja tahtoa toteuttaen. 

En koe tarvetta avata tätä asiaa sen enempää, eikä kukaan kuitenkaan uskoisi, koska se on pahempaa kuin Boldarit ja Salkkarit yhteensä, mutta kun tätä kaikkea on jatkunut jo kolmatta vuotta, alkaa tulla kiintiö täyteen. Ymmärryksen löytämisen yrittämistäkin. Mutta ymmärryksen ytimenä ehkä kuitenkin se, että ihmiset voivat siis suhtautua ja reagoida lähipiirissä tapahtuvaan eroon hyvin eri tavoin ja toimia tavoilla, joita kukaan ei pysty etukäteen uskomaan ja realisoiduttuaan ymmärtämään. Ja kuten olemme saaneet huomata, eivät myöskään pysty tai halua yrittää ymmärtää mitään muuta kuin omaa näkökulmaansa. Kun ei ole kysymys oman elämänsä itse tekemästään ratkaisusta, ehkä kuitenkin kannattaisi yrittää. 


kevätauringon säteet olohuoneessamme


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti