torstai 2. helmikuuta 2017

Mistä saa puhua?

Jäin pohtimaan eilisen kirjoitukseni jälkeen sitä, miten suoraan asioista voi puhua ja mitä saa sanoa ääneen. Paljon niistä rajoituksista on toki jokaisen oman pään sisällä, mutta väistämättä sitä törmää myös julkisiin mielipiteisiin ja normeihin siitä, mistä voi puhua ja kuinka suoraan. Sitä tuomitaan niin herkästi, tuntematta tilannetta, ihmisestä puhumattakaan. Uskallapa vaan sanoa ääneen, ettet äitipuolena rakasta puolisosi lapsia, tai että koet olevasi enemmän oma itsesi työssäsi kuin leikkiessäsi lastesi kanssa Barbeilla, niin olet jo leimattu huonoksi äidiksi ja ihmiseksi. Aina pitäisi vaan hyväksyä tilanne, olla hiljaa ja uhrautua. Kunhan tekee ja toimii niin kuin yhteiskunta odottaa ja pitää suunsa kiinni, niin kaikki on hyvin.

 Mutta anteeksi vaan, ei se niin toimi! Tai toimii se jollain tavalla ja jonkun näkökulmasta. Vesi virtaa Aurajoessa, vuodenajat vaihtuvat ja ikää karttuu, mutta tapahtuuko mielen sisällä ja ihmisen elämässä kehitystä? Ja ennen kaikkea, onko sitä onnellinen? Mihin ja kenelle riittää se, että on vaan hiljaa ja suorittaa elämää?

Mietin eilen illalla nukkumaan mennessä, että kirjoitinko liian suoraan? Toinko liian avoimesti esiin itselleni ja perheellemme intiimejä asioita? Mutta mitä järkeä olisi kirjoittaa sellaista siloteltua pumpuliblogia, jossa kaikki on aina vaan hyvin ja niin hirveän hienosti ja kaikki kulkee just suunnitelmien mukaan? Ketä se kiinnostaisi ja kuka sitä muka edes uskoisi? Ja vielä uusperheessä!
Mitä järkeä on pitää blogia, jonka tarkoituksena on tuottaa vertaistukea ja samaistumisen mahdollisuuksia, jos ei kerro koko totuutta avoimesti? Tai edes avoimesti niitä asioita, joista on päättänyt kirjoittaa? Uskallan väittää, että aika moni uusperheellinen tai parisuhteellinen pohtii ihan näitä samoja teemoja, kuin mistä vaikka eilen kirjoitin, uskaltamatta kuitenkaan puhua niistä ääneen, ettei tulisi tuomituksi ja leimatuksi. Jokuhan voi miettiä, miten se nyt kertoo noin henkilökohtaisia asioita elämästään?!

Voin sanoa ihan suoraan, että olen saanut sen verran paljon kuraa niskaan, etten ihan pienestä enää hätkähdä. Tai kyllä se tuntuu, mutta olen ihan oikeasti oppinut ajattelemaan, että se kertoo paljon enemmän niistä ihmisistä, jotka reagoivat sillä tavoin, tuomitsevat ja leimaavat, kuin minusta. Minut on leimattu vaikka ja miksi, ihmisten toimesta, jotka eivät ole koskaan minua tavanneetkaan. Kyllä se aluksi satutti. Sitten se suututti, kunnes alkoi muuttua vähitellen surkuhupaisuuden kautta säälin tunteeksi näitä ihmisiä kohtaan. Miten raskasta ja sisällyksetöntä oman elämän pitää olla, jos vuosikausiksi jää roikkumaan marttyyrina oman menneisyytensä vangiksi. Vaikka perimmäisenä tarkoituksena olisi hankaloittaa ja pilata toisen ihmisen elämä purkamalla omaa pahaa oloaan ja kyvyttömyyttään tai haluttomuuttaan katsoa peiliin ja kohdata oman elämänsä totuudet, tuleekin pilanneeksi vain oman elämänsä. Tai ainakin monta vuotta siitä kuluu vain hukkaan. 

Toiseen ihmiseen ei voi pakottaa tutustumaan. ”Vaikka tulisikin veljen uutena puolisona yhteisiin juhliin ja samaan huoneeseen, niin ei häntä ole mikään pakko silti tervehtiä”, kuten meille joskus sanottiin. Ei olekaan. Kuten ei myöskään ole pakko osoittaa minkäänlaisia käytöstapoja ja kunnioitusta muita ihmisiä kohtaan. Joidenkin mielestä on ihan ok tehdä elämässään vain asioita, jotka hyödyttävät itseään ja joilla saa nostettua omaa häntäänsä tai boostattua omaa egoaan. Heikolla perustalla on kuitenkin sellainen ego, jota pitää tuollaisin muurein suojata. 

Mutta vielä avoimuudesta. Enää en pelkää sitä. Minulla on puoliso, joka kannustaa minua siihen. Olen oppinut, että toimivan, läheisen parisuhteen kulmakivet ja perusta muodostuvat avoimesta vuorovaikutuksesta. Minulla on siinä edelleen oppimista ja pitää vaan rohkeasti uskaltaa, mutta ainakin tiedän, että minua tuetaan siinä. Moni ongelma ja solmu parisuhteessa vältettäisiin jo ennakkoon, kun uskallettaisiin vaan avoimesti puhua asioista. Ja ilman puhumista, ne syntyneet solmut eivät aukea. Siksi yritän toimia niin kuin kirjoitan, ja johon uskon. Avoimuuteen. Ehkä tämäkin kirjoitus auttaa jotakuta toista uskaltamaan myöntää avoimesti asioita, jotka on joidenkin ulkopuolisten normien vuoksi tähän asti pitänyt sisällään. 

Uskotaan siis avoimuuteen ja kerrotaan sille omalle puolisolle avoimesti tunteistaan, toiveistaan ja peloistaan. On paljon helpompaa sanoa rakastavansa kuin että jokin asia painaa. Mutta ainakaan minä en ole vielä törmännyt ajatustenlukijoihin, joten jos haluat jonkin asian muuttuvan, niin kerro siitä. Todennäköisesti huomaat sen jälkeen olevasi entistä lähempänä puolisoasi. Ja jos et ole, niin se kertoo puolisostasi, ei sinusta. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti