keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Ulkopuolisuuden tunne

Mitä on tuntea itsensä ulkopuoliseksi? Mistä se kokemus syntyy ja mitä ajatuksia ja tunteita se herättää? Ennen kaikkea olen pohtinut sitä, miten se vaikuttaa parisuhteen ihmisiin yksilöinä ja miten toisen tai molempien ulkopuolisuuden tunne vaikuttaa parisuhteeseen?

Kotimme seinällä on valokuvia ihmisistä, joita en tunne, joita olen tuskin edes nähnyt. Ne minulle vieraat ihmiset ovat samalla puolisoni elämän tärkeimpiä ihmisiä, hänen lapsensa. Vaikkakin jo kaikki täysi-ikäisiä. Se on surullista, etten tunne heitä. Ja samalla omasta näkökulmastani myös turhauttavaa. Anttiin asia koskee tosi paljon. Se tekee hänet todella surulliseksi, että hänen omat lapsensa eivät enää eron jälkeen ole samalla tavalla aktiivisesti läsnä hänen elämässään. Puhumattakaan, että he haluaisivat tavata minua. En minä sydänystäväksi halaja, mutta voida edes tavata toisinaan. Edes jollain tavalla oppia tuntemaan. Olla jotenkin luontevasti olemassa heille.

Olen lakannut analysoimasta syitä. Antin lapset ovat olleet ainoat ihmiset, joilta olen pystynyt hyväksymään heidän suhtautumisensa, ajatuksensa, tunteensa ja toimintansa minua kohtaan, vaikka he eivät olleet koskaan edes tavanneet minua. Mutta minun on hirveän raastavaa vain katsella vierestä, miten syvälle se koskee Anttiin, kun hän kaipaa lapsiaan niin suunnattomasti. Ja haluaisi myös meidän tutustuvan. En pysty tekemään asialle yhtikäs mitään ja kuitenkin se vaikuttaa paljon. Voin olla Antin tukena ja kuunnella häntä. Voin pitää häntä lähellä ja vain olla hiljaa. Voin rakastaa häntä ja puhua lohduttavia sanoja. Samalla olen kuitenkin voimaton, koska tuntuu, etten osaa tai voi ottaa kantaa asiaan, joka koskettaa ihmisiä, joita en tunne. Mitä osaisin sanoa? Enkä voi kuitenkaan mitenkään muuttaa tilannetta. 

Ja tätä kautta tunnen itseni ulkopuoliseksi. Antti menee tapaamaan lapsiaan, mutta minä en ole mukana. En voi mennä mukaan, koska yhtä lukuun ottamatta, pojat eivät halua tavata minua. Antti on yrittänyt järjestää asioita, useampia kertoja, mutta vastaus on aina sama. ”Ei vielä. Ei koskaan. En halua. Ei tarvitse. En halua puhua asiasta” 

Antti menee äitinsä synttäreille, poikansa peliä katsomaan, tai vaikka kahville, mutta minä en voi mennä mukaan. Minua ei haluta tavata. Minä en ole olemassa heidän elämässään. Ja se olo minulle on tullutkin, että niin minun nimenomaan halutaan tuntevan, että minulle halutaan osoittaa, etteivät halua olla minun kanssaan missään tekemisissä. Eikä tarvitsekaan, olen alkanut ajatella. Kun näin on kulunut jo kaksi vuotta, alkaa minustakin jo tuntua siltä. En jaksa enää rikkoa itseäni tällä. 

En pääse mitenkään kiinni Antin elämään niiltä osin, jotka liittyvät hänen sukuunsa ja perheeseensä. Siihen perheeseen, johon minä en kuulu. Ollaan keskusteltu perheemme määritelmästä ja meillä on oikeasti erilaiset perheet; minun perheeseeni kuuluvat Antti ja kolme lastani ja hänen perheeseensä minun lisäkseni hänen poikansa ja minun poikani. Avioliittomme myötä hän on saanut elämäänsä paljon uusia ihmisiä; perheenjäseniä, sukulaisia ja ystäviä. Minun sukuni ei kuitenkaan ole kasvanut. Tuntuu absurdilta, että näin voi olla. Kyse on kuitenkin aikuisista ihmisistä. 

Tunnen kuitenkin surua siitä, etten saa tutustua ihmisiin Antin elämässä, koska se blokkaa minulta osan Antistakin. Tuntuu, etten pääse tutustumaan häneen kokonaan, koska en pääse tapaamaan juuri ketään hänen perheestään tai suvustaan. Ystävänsä ovat onneksi kuitenkin suhtautuneet meihin positiivisesti ja olemme tavanneet monia. En voi kuitenkaan ymmärtää, miten suku ja perhe kääntävät tällä tavoin selkänsä, eikä vain minulle, ei se ole niin paha asia, mutta Antillekin; isälleen, pojalleen, veljelleen. En vain pysty ymmärtämään.

Mihin vetää rajat ja missä vaiheessa? Miten pitkään voi parisuhteessa elää niin, että vain toinen menee suvun juhliin aina ilman toista? Missä kohtaa pitäisi vaan sanoa, että tulemme molemmat tai emme tule ollenkaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti